Pokemon-pipo

Aiemmin laitoin kuvan pipontekeleestä, mikähän tästä tulee? 

Nyt pipo on valmis, ja pipon omistaja on siihen tyytyväinen. Saatuani pipon illalla valmiiksi, halusi Keskimmäinen nukkua pipo päässä...

Tässä siis Pokemon-pallo... siis pipo. Kaikkeen sitä ryhtyy, kun ensin vähän selailee netissä ideoita. Varsinkin jos eksyy Pinterestiin - sitä pidetään varsin huonona ideana, Pinterestiin eksymistä, varsinkin jos on aikomus tehdä jotain muuta kuin uppoutua tuntikausiksi tutkimaan kiinnostavia ideoita ja fandom-juttuja sun muuta. Esimerkiksi sanayhdistelmillä Minecraft birthday ja Pokeball knit hat löytyy varsin kiitettävästi yhtä jos toista.

Tein pipon aiemminkin käyttämälläni ohjeella, Novitan myboshi-langoille tehdyllä Suita-pipon mallilla. M-koko on Keskimmäiselle sopiva, olen jo tehnyt hänelle kaksi samalla mallilla. Tein vain tällä kertaa tällaisella väriyhdistelmällä, oli niin hauska idea kun satuin netistä bongaamaan.

Neulottaa...

Nyt mua neulottaa. Voisipa sanoa, että mulla on neuloosi. Tai itse asiassa nyt just en neulo, vaan virkkaan... Koska suunnittelemaani seuraavaa neuletyötä varten mun täytyisi käydä ostamassa lankaa. Projekti-idea numero ziljoonaviissataatuhattanelkytkaks.

Toissapäivänä sain valmiiksi Godrickin notko -piponi. Pipon idea on Harry Potter -leffasta Kuoleman varjelukset 1, kohtauksesta, jossa Harry ja Hermione käyvät Godrickin notkossa. Hermionella on päässään violetinsävyinen pipo, itse tein vähän paksummasta langasta ja tietysti punaisen. Ei täsmälleen samanlainen, mutta vaikutteita otin. Nuorimmainen kommentoi pipoa välittömästi: "oot hölmön näköinen tuossa pipossa" ja "koulun keittiön tädeillä on samanlainen pipo, mutta valkoinen". No, onneksi en tehnyt pipoa valkoisena. Ei siinä mitä, jos näyttää keittiön tädeiltä, rehti ammatti, mutta jos mun arvellaan nyysineen heiltä pipon, se on huonompi homma... Lasten suusta? Mutta minäpä tykkään piposta ja aion pojan häpeästä piittaamatta pitää sitä paljon tänä kevättalvena. Haha!

Tänään aloitin uuden pipon, ylläripipon Keskimmäiselle. Hän tykkää kaikenlaisista neulevaatteista ja -asusteista. Esimerkiksi hän tykkää pitää villasukkia, siis pelkästään villasukkia, koulussakin. Virkkasin reilu vuosi sitten hänelle kaksi pipoa, toiseen valitsi itse värit (neonpinkki-kelta-oranssi) ja toinen on oranssi-sini-raidallinen heijastinlangasta virkattu. Nyt teen saman mallin mukaan, kun on helppo tehdä ja sopii päähänsä just hyvin. Pipolla on väriteema, mutten vielä paljasta sitä... Netissä tutkiskellessa törmäsin ideaan ja oli niin hauska, että toteutan. Kuvia tulee kun valmistuu, tässä alku:

Jossain vaiheessa kun hommaan sopivaa lankaa, aion tehdä itselleni vielä yhden pipon, myös leffavaikutteinen, Hermionen harmaa pipo. Harry Potter -leffoissa on ihania neuleita, ja netistä löytyy niihin ohjeita ja tekoideoita aika mukavasti. Jos tekisi tuon pipon harmaana, se sopisi kaveriksi mun Doctor Who -teeman kynsikkäille, sellaisille kuin Rose Tylerilla oli Doomsday-jaksossa. Tosin löysin myös hyvän langan kynsikkäille, ihan omasta lankalaatikostani, monivärinen jossa myös tuota sävyä pinkkiä. Siitä varmaan jonkinlaisen myssyn väsään...

Kunhan mysteeripipo Keskimmäiselle valmistuu, laitan kuvan. Tämäkin pipo liittyy fandom-juttuihin, mutta ei kyllä omiin fanituksiini. On kyllä "enolta pojille" -laatuinen fandom, oli jo pikkuveljen lapsuusvuosina 1990-luvulla pop. Ja nyt olen jo vihjannut liikaa?

Vielä hörhöilyä - Weasleyn perhe

Tuossa päivänä muutamana mietin hörhöilyn syvintä olemusta. Mietin muun muassa kirjallisuus- ja elokuvahahmoja, hahmojen iloja, suruja, hahmoja, jotka menetimme... Ja mietin miten kivuliaita henkisesti voivat kuvitteellisten hahmojenkin menetykset olla. Ja mietin niitä kuvitteellisten hahmojen menetyksiä, joita en vaan hyväksy. Kuten eräs, josta ystäväni Peppi on samaa mieltä: Fred Weasley - emme varmaan ikinä anna anteeksi J.K.Rowlingille tätä kuolemaa.

Ja kas, kauppalistan kirjoittamisen sijaan päädyin syväluotaamaan ajatuksiani Harry Potterista. Tämä teema on nyt luonnollisesti mielessä paljon, kun meillä on Nuorimmaisen ja Keskimmäisen kanssa projektina kuunnella läpi kaikki Harry Potter -kirjat. Olemme nyt menossa neljännessä kirjassa, Harry Potter ja liekehtivä pikari. Sitten on Rakasta Puolisoa lukuunottamatta koko perhe Potter-tietoinen. Pojilla on isänsä kanssa omia juttuja, pyöräilyretket viikonloppuisin kun olen itse töissä, tai touhuan kotona, jalkapallon potkimista. liikuntaa, aktiivisuutta. Mä hoidan sitten kirjallisuuspuolen... Olisi tietysti mukavaa jos Rakas Puolisokin kiinnostuisi Potterista, Doctor Who'sta ym, mutta ihmisten kirjallisuus/elokuva/tv-ohjelma-makua ei voi muuttaa, Hotakaisesta, tietokirjallisuudesta ja suomalaisista dekkareista sun muusta hörhöilyfantasiaan. Meillä on sitten kyllä mukavasti perheen yhteisiäkin juttuja - ja erillisiä juttuja, erikseen, porukalla, omiakin juttuja jokaisella. On mukavaa olla perhe. Jep, yritän rakentaa sellaista horjuvaa ja natisevaa aasinsiltaa yhdistääkseni aiheet Potter & perhe. Tadaa. Sovitaan, että olen onnistunut ja hyppään tähän asiaan...

Nimittäin yksi kirjallisuuden lempihenkilöistäni on kokonainen perhe. Weasleyn perhe, Potter-kirjojen parasta porukkaa. Mahtava, lämminhenkinen perhe, joka otti vastaan lasten kaveritkin kuin olisivat aina kuuluneet perheeseen. Molly-äiti huolehti vanhemmattomasta Harrysta yhtälailla kuin omistaan, samoin isä välitti kaikista, joita perheen kotona oli, omat lapset, lasten ystävät, muut perheen läheiset. Molly Weasley on yksi mun suosikkihahmoista kirjoissa, lasten ja nuorten mielestä varmaan hassu ja komenteleva äiti - mutta koska itsekin olen komenteleva ja ok, varmaan hassukin äiti, olen tietysti Molly-fani. Rohkea nainen, joka piti omien puolta kaikin voimin, tekemällä voileipiä junamatkalle, neulomalla joululahjaksi Weasley-villapaitoja, puolustamalla hyvyyttä maailmassa Feeniksin killan kanssa, ja kun tiukka paikka tuli, otti hengiltä yhden Voldemortin vahvimmista kannattajista tämän uhatessa Mollyn lasta. "Not my daughter, you bitch!" 

Muukin perhe on täynnä iloisia, rohkeita, hassuja, tunteellisia tyyppejä. Kaksoset... loistavat isoveljet kuuluisalle kolmikolle, Ronille, Harrylle ja Hermionelle. Fred ja George tosiaan kohtelivat Harrya kuin veljeä, auttoivat, kiusasivat, antoivat Kelmien kartankin kun Harry sitä heitä enemmän tarvitsi. Ollapa olemassa kauppa kuin Weasleyn Welhowitsit, siellä kyllä kävisin. Vaikka olisi vähän surullistakin, ilman Frediä. Ja Ginny, ihana Ginevra, josta isoveljien kesken kasvaessa tuli rohkea ja upea nuori nainen... ja sittemmin huispausammattilainen.

Mietin sitten vielä lisää, suosikkihahmojani Pottereissa. Mun suosikit tuntuvat olevan vähän tällaisia ei-niin-hurrattuja sankareita. Molly Weasly, Severus Kalkaros, Luna Lovekiva... Ei välttämättä suuria ja näyttäviä sankaritekoja (paitsi no hei miettikää, esimerkiksi Bellatrix Lestrange hengiltä, hurraa!!ja muut kolmikon saavutukset), mutta kuitenkin, ilman meteliä, ovat sankareita ja rohkeita, tärkeitä, vaikuttavat paljon tapahtumiin. Tietty muitakin loistavia hahmoja on, näitä, jotka ovat näkyvästi ja selkeästi sankariainesta. Mutta joku näissä kolmessa on sellaista, mikä mulle kolahtaa, eivät ole kirjoissa näyttäviä huimia tekoja tekeviä, mutta tekevät niitä kyllä ja ovat tärkeitä. Ei sillä, etteikö moni moni muukin kirjojen henkilö olisi mulle rakas, kirjat ovat täynnä eloisia, aitoja, suloisia, ärsyttäviä, hurmaavia tyyppejä. Äh... Ärsyttävistä... oikeasti, oonko yksin mielipiteeni kanssa, vai onko jonkun muunkin mielestä Dolores Pimento aivan holtittoman ärsyttävä ja ilkeä, toivoin häntä hornantuuttiin melkein napakammin kuin Voldemortia itseään.

Video Luna Lovekivasta, kuvitteellisia kirjeitään äidilleen...

Takana työputki, tänään oli aamuvuoro, huomenna vapaapäivä. Eli kuten huomaa, irtautuminen työstä rentoutumiseen, fantasian kautta. Toimii. Aivot saa vapaa-asentoon töllöttelemällä YouTuben täydeltä Potter-fanien tekemiä videoita. Tosin nyt on lopetettava - että ehtii poikien kanssa kuunnella Potteria.

Minä. Halloweenina Molly.

Nerd, geek, queen

Mietin miten aloittaisin tämän tekstin, mutta aloitan siitä mistä tämä ajatuskiemura alkoi.

Ystäväni viestitti minulle tänään linkin: Alan Rickman on kuollut. Alan Rickman, näyttelijä, kuoli 69-vuotiaana syöpään. Uutinen itketti minua omastakin mielestäni kohtuuttoman paljon. Tästä lähti sellainen ajatuskerä pyörimään ja pomppimaan, itkeskelin vähän ja analysoin hörhöilyn syvempää olemusta melko paljon.

Millaista on olla hörhö? Nörtti-sana ei välttämättä ole selkein suomennos, koska sisältää niin paljon eri merkityksiä, voi tarkoittaa monenlaista nörttiä. Eskapisti, hörhö, nerd, geek, queen, siinä sopivampia sanoja tällaiselle kokonaisuudelle.

Se on esimerkiksi sellaista, että kun kuulet jonkun lempinäyttelijöistäsi kuolleen, tulet surulliseksi ja itketkin ehkä. Tekee mieli katsoa elokuviaan ja kunnioittaa uraa näin. Ajattelet kyseisen näyttelijän roolihahmoja, ja sitten oletkin jo miettimässä henkilöä, hahmoa, jonka näyttelijä on tehnyt eläväksi.

Itselläni Alan Rickmanin näyttelijäntöistä loistavin oli rooli Severus Kalkaroksena, Severus Snape, Harry Potter -elokuvissa. Ennen elokuvia olin lukenut siihen mennessä ilmestyneet kirjat ja jo täysin velhomaailman lumoissa. Olin ensimäisen elokuvan ilmestyessä luonut oman mielikuvani Kalkaroksesta, hän on ollut minulle yksi hienoimpia hahmoja Pottereissa. Tyly, ristiriitainen, vaikea, mutta myös aliarvostettu, urhea, sanoinkuvaamattoman rohkea ja hyvä. Kun elokuvat sitten tulivat, Rickmanin Kalkaros oli minun kokemuksenani aivan huikea suoritus. Joskus elokuvahahmot ovat ns. vääränlaisia, erilaisia kuin oma näkemys. Mutta Rickmanin Kalkaros oli loistava, yksinkertaisesti loistava, äänenpainotuksiaan myöten. Hän teki Kalkaroksen eläväksi, ja juuri oikein (minun mielestäni, jokaisellahan on oma mielikuvansa henkilöhahmoista).

Iltapäivällä uutisen jälkeen mietin miksi suren niin paljon, vaikken tunne ihmistä ollenkaan. Mutta oikeastaan tajusin kyllä. Välillä elämässä tarpoo syvällä syövereissä, välillä taas arki pyörittää sekopäisesti ja on olo ettei jaksa. Mikä minua auttaa on eskapismi, rinnakkaistodellisuudet. Se on kirjattu johonkin virallisiin papereihinkin - Erityisen Ihanan lapsen takia ollaan käyty erinäisissä palavereissa, eräässä, jossa kartoitettiin vanhempien voimavaroja ja selviytymiskeinoja sanoin omaksi selviytymiskeinokseni hörhöily. Eskapismi. Hetkeksi karkaaminen arjesta ja tästä todellisuudesta. Keskustelun vetäjä asiallisin ilmein kirjasi sen papereihinsa.

Kyse ei ole todellisuudesta erkaantumisesta, tai todellisuuden ja kuvitteellisen todellisuuden sekoittumisesta. Kyse on karkaamisesta. Hetken karkuretkestä arjen hälinästä ja vastuusta ja suruista ja raskaista asioista ja kaikesta sellaisesta. Eskapismia, todellisuuspakoa, Tylypahka, Keski-Maa, Doctor Who-niverse. Monet kirjat ja elokuvat. Maanalainen Lontoo, Neverwhere. Hilpeät seikkailut Arthurin ja Trillianin kanssa universumin ympäri liftaillen. Lapsesta asti kirjat ovat olleet minulle avoin maailma, ja nyt aikuisenakin kirjat, tv-sarjat ja elokuvat ovat se arjen rinnakkainen todellisuus, jossa voin olla rohkea, reipas, vahva, urhea sankaritar. Tarvisen sen "hörhötilani"ollakseni toimiva, järkevä olento arjessa. En rinnakkaistodellisuuksiini karkaamalla ole erkaantunut arkipäivän todellisuudesta, vaan ammennan siihen, päivittäiseen elämiseen ja olemiseen, voimia niistä muista todellisuuksista. Taianomaisista todellisuuksista voi ottaa vahvuutta ja urheutta mukaan, itse ainakin koen saavani voimia, todellisuuspaon jälkeen olen arjessakin vähän enemmän kuin se sankaritar ja vahva nainen, joka olen siellä toisaalla. Eräänlaista "voimavara-eskapismia", sellaista, että on arjen keskellä karkuretkiä johonkin ihanaan Joku lähtee ehkä Kanarialle tai Thaimaahan lomamatkalle, joku hurraa lemppari-urheilujoukkueelleen, joku katsoo Salatut elämät joka päivä, joku neuloo, joku leipoo, joku harrastaa liikuntaa... kuka etsii hyvää fiilistä arkeensa mitenkin. Minä uppoudun kirjoihin ja elokuviin, siten voi rentoutua arjesta ihan vaikka päivittäin. Ja sitten takaisin siihen todelliseen todellisuuteen.

Tällaisessa arjen kirkastamisessa ovat näyttelijätkin iso osanen. He tekevät fantasian eläväksi. Joten heistä tulee jotenkin läheisiä, vaikkei koskaan ole tavattu, eikä heitä henkilönä tunne kuin mitä julkisuudessa kerrotaan. Siksi varmaan tämä uutinen itketti, näyttelemänsä henkilö on merkittävä hahmo mulle kautta vuosien, ja muutkin roolihenkilönsä, joiden kanssa olen arjesta karannut.

Tällaista on olla hörhö. En osaa ajatella, millaista olisi olla muunlainen, ja oikeastaan olen aika tyytyväinen olotilaani. Nerd, geek, queen.

Lopuksi linkki hienoon videoon. Severus Kalkaroksen tarina sen oikeassa, kronologisessa järjestyksessä. Ja tuo loistava näyttelijäntyö, joka teki Snapesta oikean, uskottavan. Tiedättehän sen tunteen, kun rakastatte jotain kirjaa ja jotain hahmoa, ja hänet tehdään elokuvassa ihan väärin. Snape oli oikein.

Severus Snape - Important Scenes in Chronological Order

Hörhö omimmillaan:

"Hei, tän kadun nimi on sama kuin ysi-Tohtorin näyttelijän, Christopher Ecclestonin, kaikkien aikojen paras Tohtori Doctor Who -sarjassa, nyt oon nimittäin onnellinen!!! Otetaan kuva!!!

Minecraft-synttärit

Keskimmäinen, erityisen ihana, täytti joulukuussa 12-vuotta. Hän odotti kovasti kaverisynttäreitä, ja sellaiset järjestettiin. Teemana oli Minecraft - teema valikoitui juuri Minecraftiksi Facebookin "annetaan ja otetaan vastaan" -palstalta, joku lahjoitti ison läjän Minecraft-palikoita, kartongista tehtyjä, ja ne olivat mainio somiste juhlapöytään!

Etsin ideoita Pinterestistä, ja löysinkin paljon loistavia juttuja. Myös tulostettavaa, oli helppo järjestää juhlat kun tulosti ja valmisteli kaiken etukäteen. Ainoastaan kakku oli juuri siinä synttärin ajankohtana leivottava, muu oli mahdollista valmistella jo aiemmin. Ideana oli pelin erilaiset esineet ja ruoat, joista oli tehty kortti ja sen eteen kulho, jossa ko. asiaa oli tarjolla. Esim. hiiltä esittivät lakupalaset, keppejä suolatikut, smaragdeja vihreät kuulat, porkkanoita... no, porkkanat.

Kakun tein suklaakakkupohjana pellille ja leikkasin muotoon, väliin suklaamoussea ja vadelmahilloa synttärisankarin toiveen mukaan. Muotoilu ja koristelu oli Minecraftista, jossa kakut ovat tuolllaisia.

Juomapulloihin tulostin Creeper juice -etiketit, juomana oli päärynä- ja vadelmamehua, mehu oli hittijuttu. Tosin muutama vieras huolestui tuleeko heistä creepereitä mehua juotuaan... Onneksi näin ei kenenkään kohdalla käynyt!

Juhlat menivät mainiosti, suurin osa kutsutuista pääsi paikalle, syötävät ja juotavat riittivät, ja kovaäänistä ilonpitoa oli kiitettävästi. Illemmalla ovella kävi kuhina, kun oli vuoronvaihto, kaverit lähtivät ja sukulaiset ja muut "aikuiset" läheiset tulivat. Juhlat jatkuivat lähes yhdeksään asti illalla, ja oli kyllä mainio ilta!

Bastionien käytävät Tallinnassa

Juttelin työkaverin kanssa Tallinnasta, ja tuli puheeksi jännittävä kohde, Bastionien käytävät eli Bastionien tunnelit (Bastioni käigud).

Bastionien käytäviin, tunneliverkostoon, pääsee Kiek in de Kök -tornin museon kautta. Vanhimmat tunnelit ovat 1600-luvulta, niiden tarkoitus oli suojata sotilaita, ammuksia ja aseita sekä muita varusteita. Tunneleiden kautta pystyi myös vakoilemaan vihollista ja siirtyä huomaamatta maan alla paikasta toiseen. Niiden sotilaallinen merkitys väheni pikkuhiljaa, 1850-luvun paikkeilla niitä ei enää tähän tarkoitukseen käytetty.

Sen jälkeen tunneliverkosto on toiminut mm. sotien aikaan väestösuojana ja myöhemmin tunneleissa on majoittunut asunnottomia. Vuonna 2007 kunnostetut tunnelit avattiin yleisölle, niihin pääsee vain oppaan kanssa, lähtöpaikkana Kiek in de Kök -tornin museo.

Kävimme bastionien käytävissä lasten kanssa muutama vuosi sitten, ja suosittelen kokemusta! Puolisokin, joka ei blogiasioihin puutu, kommentoi juuri tätä kohdetta: "Jos kerran Tallinnasta kirjoittelet niin kerro niistä tunneleista." Opaskierros on rakennettu tunneleihin niin, että kulkiessa käydään läpi paikan historia - ja kohdataan tunnelien kummitustarinoitakin. Jännittävä paikka, ja käynnin jälkeen oli hassu tunne kävellä Vapaudenaukiolla tietäen sen alla olevan tuollaisen tunneliverkoston.

Tietoa Bastionien käytävistä Tallinnan kaupunginmuseon sivuilta
Bastion tunnels

Kiek in de Kök -museon ja Bastionien käytävien aukioloajat ja hinnat:
Kiek in de Kök & Bastion tunnels

Samalla reissulla kannattaa tutustua myös Kiek in de Kök -tornin museoon, torni itsessään hieno, ja tornissa voi tutustua Tallinnan historiaan noin 1200-luvulta alkaen - ja ehkä vähän tulevaisuuteenkin.

Kokemus sopii myös lapsille, tosin ihan pienimpiä saattavat hämärät tunnelit vähän pelottaa. Mitään varsinaisesti pelottavaa tutustumiskierroksella ei ole, mutta paikka sinällään on jännittävä.

Tunneliverkosto on kesälläkin vilpoisa paikka, joten jos sää suosii ja aurinko paistaa, tarvitsee vähän tankata päivänvaloa... ja ehkä kierroksen jälkeen hiukookin vähän... Jos näin on, käykää kurkistamassa vieressä mäen laella onko hurmaava puistokahvila auki. Sieltä saa herkullisia pannukakkuja, pannkoogid, erilaisilla lisukkeilla - ja maisema on upea.

Olen jo ekspertti-selviytyjä 1D:n keikoilla

Tyttären rippilahjamatka ajoittui juuri sopivasti ajankohtaan, jolloin One Directionilla oli keikat O2-areenalla kuutena peräkkäisenä iltana. Myönnän, ajankohta ja konsertit liittyvät kyllä toisiinsa.

Me kävimme yhtenä iltana paikalla, olihan se kiinnostavaa nähdä tuo iso rakennelma, The O2 Arena, ja Tytär - no häntä ei tarvinnut suorastaan suostutella bändiä katsomaan... Hän oli jo pitkään etukäteen todella täpinöissään keikasta, ja olinhan minä itsekin, aina isot tapahtumat ovat hauskoja ja jännittäviä. En myönnä mitään, en esim. sitä, että saatan jopa ihan vapaaehtoisesti kuunnella bändin kappaletta Act my age, se on varsin hauska...
"When I'm fat and old and my kids think I'm a joke
'Cause the stories that I told, I tell again and again
I can count on you after all we got up to
'Cause I know that you truly understand"

Keikkapaikalle saapuessa iltapäivällä meillä oli mainio fiilis, aurinko paistoi ja Helsingin keikan kaltaisen sekopäisen jonotushässäkän sijaan oli rauhallista ja ruuhkatonta. Tähän vaikutti paikkajärjestely - myös permanto oli numeroituja istumapaikkoja, ei seisomapaikkoja, joten jonotusta eturivin paikoille ei ollut. Juttelimme muutamien ihmisten kanssa, tapasimme mm. Italiasta keikalle tulleen isän ja tyttären sekä kahvilla käydessä tarjoilijan, jonka poikaystävä on suomalainen ja tarjoilija on tulossa Suomeen jouluksi poikaystävän perheen luo vierailulle.

O2-areena on iso rakennelma, alunperin vuosituhannen vaihdetta varten rakennettu, mutta suunnitelmana kehittää siitä nykyisen kaltainen "viihdekokonaisuus". Vuosituhannen vaihteen jälkeen rakennelman sisälle rakennettu areenan konserttihalli sekä muuta, ravintolat sun muut. Itse konserttihalli on rakennuksen keskellä, ympärillä on katon kattamalla alueella konserttihallia kiertävä käytävä, jonka varrella on ravintoloita, kioski, elokuvateatteri sun muuta. Olimme paikalla ajoissa, koska haimme liput lipputoimistosta, niitä ei toimitettu postitse ulkomaille vaan ne haettiin konserttipäivänä ticket officesta. Ehdimme siis katsella paikkaa ja kävimme syömässä vähän, että jaksaa koko illan heilua ja hihkua (tai no mähän en tietty heilunut ja hihkunut juurikaan, Suomen lippua vaan hillitysti heiluttelin tai jotain...).

Vertailin hieman mielessäni tilannetta kesäkuiseen keikkajärjestelyyn Helsingissä, ja tässä Lontoo voitti. Ei ollut ruuhkia ja sekoiluja. Sisäänpääsyn alkaessa ensin tehtiin turvatarkastukset, pisteitä oli riittävästi ettei muodostunut hermostuttavan pitkiä jonoja. Siitä sitten lipuntarkastukseen ja itse konserttihallin aulaan, oman katsomon ovelle ja pian pääsimmekin jo omille paikoillemme. Rauhallista, kohtuullinen määrä jonotusta eikä sitä kaaosta mitä Helsingissä ikävä kyllä turhan paljon oli.

Keikkapaikkana O2-areena oli aivan erilainen kuin Olympiastadion. No kai vissiin, toinen iso ulkoilmastadion, toinen sisätiloissa. Suurihan O2-areenakin on, mutta kun katsomo oli tavallaan "tiiviimpi" paketti, ei niin laaja kenttä, vaan pienempi permantoala, ja katsomot sitten nousivat korkealle sivuille, oli jotenkin toisenlainen tunnelma tilassa. Ehkä tämä jälkimmäinen konsertti oli enemmän mun mieleen, varsinkin kun tällä keikalla soittivat Act my age:n, Helsingissä eivät.

Ennen keikkaa mulla meinasi tulla hätä ja paniikki, huomasin unohtaneeni korvatulpat hotellille. A-pu-va! Kysyin katsomo-osamme ovella olevalta järjestysmieheltä neuvoa, hän ohjasi kysymään lähellä olevasta infopisteestä korvatulppia - sainkin sieltä korvatulpat ihan ilmaiseksi. Ne ovat tuollaisessa tilanteessa tarpeen - ei se musiikki, vaan ne kymmenet tuhannet kirkuvat tytöt!

Konsertti oli hauska, innostuin siitä enemmän kuin odotin. Bändi jutteli paljon kappaleiden välillä ja hassutteli. Kotikenttäetuna oli se, että bändin jäsenten perheenjäseniä oli keikoilla, meidän keikallamme yhden pojista äiti, ja tälle hassuteltiin yhden kappaleen välissä. Oli kaikkea hassua juttua ja höpsöilyä, vesisotaa juomapulloilla sun muuta. Näki, että bändin jäsenet olivat iloisia ja rentoja, pitivät hauskaa lavalla, ja juttelivat yleisölle kuin koko areenan katsomo olisi heidän hyviä kavereitaan. Viihdyttävää ja hyväntuulista!

Tytär otti riemun irti keikasta aivan täysillä, niin että pois lähtiessä hällä oli ääni käheä ja toinen nilkka kipeä pomppimisesta. Eli onnistunut keikka, kun teini on saanut kiljua ja laulaa ja tanssia itsensä uuvuksiin. Keikan jälkeen kävimme ravintolassa, jossa aiemmin kävimme kahvilla, annoin oman Suomen lippuni tälle tarjoilijatytölle, joka on talvella tulossa Suomeen. Oli mainio fiilis, tosin teiniä vähän suretti, että nyt se on ohi, ymmärsin kyllä tunteen. Se kun jotain odottaa ja odottaa, ja se tapahtuu ja on niin hienoa kuin odottikin ja vielä vähän enemmän. Ja sitten se on ohi. On sellainen iloinen ja tyytyväinen olo, mutta jotenkin jokin kohta sisällä on vähän tyhjä.

Vaikken itse kuulu bändin kohdeyleisöön enkä fanita ja kuuntele musiikkiaan kuin satunnaisia kappaleita silloin tällöin, olin kyllä tyytyväinen kokemukseen. Oli hienoa päästä tuollaiseen isoon tapahtumaan ja vielä Lontoossa ja O2-areenalla, jotenkin legendaarista. Mut hei nyt mun poikabändikiintiö on täynnä toviksi, ok? ;-)

Yhdessä areenan ravintolassa oli ennen keikkaa pyörimässä One Directionin konsertti-elokuva... Sinne siis, ravintolan olivat vallanneet faniteinit sekä nuoremmat fanit vanhempineen. Koin vähintään oikeudenmukaiseksi itseäni kohtaan juoda yhden pienen oluen. 

Katsojia mahtuu O2-areenalle 20 000, ja One Direction veti kuutena peräkkäisenä iltana paikan täyteen